”Luonnollinen valo”

Luonnollinen valo suomeksi tai englanniksi on sosiaalisessa mediassa esiintyvä mystinen ilmaisu, joka tarkoittaa osalle valokuvaajista samaa kuin aitous.

Studiovalokoulutuksen käyneet voivat ajatella asiaa toisin: laiskuus, osaamattomuus, kykenettömyys päättää, miten ja mitä valaista….

Moni luonnollisen valon autuuteen uskova itse asiassa käsittelee kuviaan aika rankasti. Jos aitoutta haetaan niin silloin kuvaan pitäisi kirjoittaa häshtägit #luonnollinenvalo sekä #käsittelemätön. Kuvista hävitetään luonnollisen valon erot vähentämällä kontrastia, lisäämällä valoa osaan kuva-alaa yms.

Kuvasin eilen aikakauslehteen kuvasarjan ilman salamoita. Se oli kuvatoimituksen toive, koska kuvattava oli yli 80-vuotias rouva ja aihekin oli öljylamppuajalta.

Miten siis ratkaista ”luonnollisen valon” ongelma? Koska aurinko pilkahteli poutapilvien välistä niin autoin luonnonvaloa oikeaan kohtaan heijastimella. Hopea/kulta -heijastin auttoi saamaan valoa kuvattavan kasvoille ja ylävartaloon, vaikka olimme sisällä sähköttömässä mökissä ja ainoa luonnonvalo tuli pieniruutuisesta ikkunasta.

Jos olet liikkeellä toimittajan kanssa niin hänkin voi oppia heijastinhenkilöksi pikakurssin jälkeen. Toinen valokuvaaja on paras heijastaja, koska hän näkee mihin valoa tarvitaan ja miksi.

Heijastimen kanssa voi hyödyntää myös täytesalamia. Perinteinen kuvausmalli on sijoittaa päävalo kuvattavaan 45 asteen kulmaan 45 astetta yläviistosta. Varjon puolta voi  valaista sitten heijastimella.

Takaisin eiliseen keikkaan. Heijastin on korvaamaton apu myös silloin, kun ulkona joutuu kuvaamaan vastavaloon. Tiedätte hyvin, miten kasvoille käy kun kuvaat henkilöä vastavaloon ”luonnollisella valolla”. Mutta kun valoa heijastaa takaisin niin lopputulos onkin upea: auringonvalo läpäisee hiukset kuten paraskin takavalo ja heijastin valaisee kasvot. Erinomainen valaisuvinkki esimerkiksi auringonlaskukuviin järven tai meren rannalla…

En häshtägännyt valmiita kuvia #luonnollinenvalo” -taikamerkillä, koska valokuvaajan tavoitteena on aina pyrkiä hyödyntämään sitä valoa, mitä on saatavilla. Olen rehellisesti unnatural light -kuvaaja aina, kun se on paras keino saada paras kuva.

Eilisen keikan kuvia en voi laittaa tänne, koska lehteä ei ole vielä julkaisu, mutta heijastimen käytöstä mallina maaliskuinen kuva Nuasjärven jäältä vastavaloon.

aurinkopose-414401

 

Valokuvauksen tekniikan abc

Valokuvaus on sekä taiteellinen että tekninen suoritus: vaikka sinulla olisi vaikka kuinka paljon sanottavaa, muttet osaa käyttää kameraa niin lopputulos jää ontoksi.

Tässä keskitytään nyt valokuvauksen tekniseen puoleen eli mitä minun pitää hallita järjestelmäkamerassa!

Aukko, suljinaika ja herkkyys – pyhä kolmiyhteys

Valokuvailmaisun keskeiset tekijät ovat käytetty aukko, suljinaika sekä herkkyys. Järjestelmäkamerassa sekä laadukkaimmissa pokkari- tai ns. hybridikameroissa voit säätää näitä kaikkia.

Aukko määrittelee kennolle tulevan valon määrää. Mitä pienempi numero, sitä suurempi aukko ja sitä lyhyempi on syväterävyys. Mitä suurempi numero, sitä pienempi aukko ja sitä laajempi syväterävyys. Esimerkiksi f:16 on pieni aukko ja vaatii paljon valoa, F:2.8 on suuri aukko. Koodikielessä aukko merkitään usein äffällä ja se voi olla kokonainen luku tai f: 1/4, joka tarkoittaa neljää. Objektiivien valovoima ilmaistaan suurimmalla mahdollisilla aukolla, ja se voi zoom eli vaihtuvan polttovälin objektiiveissa olla vaihtuva kuten esimerkiksi f: 3,5-5.6.

Suuri aukko eli 3.2 = lyhyt syväterävyys. 1/200, salama ISO 200. Polttoväli 45 mm

toni_luistin_pieni-415125

Suljinaika määrittelee, miten pitkään kenno valottuu. Eli mitä nopeampi suljinaika (=valotusaika), sitä varmemmin liike taltioituu terävänä kennolle. Esimerkiksi hiihtäjän kuvaaminen vaatii noin 1/800 sekunnin valotusajan. Maiseman voi taas kuvata vienolla tuulella 1/60 valotusajalla. Mitä lyhyempi valotusaika, sitä suurempi aukko, mikäli herkkyyttä ei muuteta.

Polttoväli eli kansankielellä objektiivin millit vaikuttaa myös suljinaikaa. Mitä pidempi putki (eli mitä suurempi polttoväli), sitä lyhyempi suljinaika vaaditaan, että kuva on terävä. Objektiiveissa voi olla myös kuvanvakaaja, joka auttaa paikallaan olevan kohteen kuvaamisessa pidemmillä suljinajoilla. Nyrkkisääntö polttovälin vaikutuksesta suljinaikaan on, että jos sinulla 200 millin objektiivi niin suljinajan tulee olla 1/200 sekuntia. 50 millin objektiivilla riittää 1/50 sekuntia ja niin edelleen.

Nopea suljinaika 1/800 pysäyttää liikkeen. Aukko 6.1. ISO 320. Polttoväli 200 mm.

Rapa roiskuu

Kennon herkkyyden lisääminen mahdollistaa pienen aukon ja lyhyen suljinajan yhdistelmän. Mitä alhaisempi herkkyyslukema (esim. ISO 100), sitä laadukkaampi kuva. Mitä suurempi herkkyyslukema (esim. ISO 3200), sitä enemmän kohinaa kuvassa on. Järjestelmäkamerat kestävät melko hyvin kohinaa ISO 1250-1600 asti.

Filmiaikana piti ostaa eri herkkyydellä varustettuja filmejä. Digikamerassa herkkyyden säätö onnistuu yhdellä säätimellä.

ISO 800 sekä salama 1/200, aukko 5.6. Polttoväli 35 mm.

kaivostunneli ss

Kun opit säätämään suljinaikaa, aukkoa ja herkkyyttä, et enää saa epäteräviä kuvia, saat kuviin mieleisesi syväterävyyden ja valon. Harjoittelu tekee mestarin!

 

 

Peilitön Nikon Z6 tositoimissa

 

Kun vanha sotaratsu D800E teki läheistä tuttavuutta asvaltin kanssa, ostoslistalle ilmestyi uusi runko. Kameralaukku sai muutama viikko sitten uuden Nikon Z6:sen, sen edullisimman uuden peilittömän. Suomessa Z7:skoja sai jo syksyllä, mutta tämän lehtityöhön paremmin sopivan Z6:sen jono taitaa olla vielä yhtä suuri kuin ämpäreitä himoitseva ihmismassa uuden marketin avajaisissa.

Muutaman tuhat kuvaa myöhemmin rohkenen jo kertoa kokemuksia peilittömästä. Ensituntumalta runko tuntui pieneltä, mutta käteensopivalta. Kameran mukana tuli se XQD-muistikortti että adapteri FX-objektiivien liittämiseen. Muistikortin kätkevän kotelon avaaminen oli vähän konstikasta ja meinasin jopa kaivaa manuaalin esille.

Normaalikokoisen prime-objektiivin eli vaikka 85 mm 1.8 Nikkorin kanssa kamera on vielä tasapainoinen. Mutta kun kävin kuvaamassa hiihtoa 70-200 ja sitten 200-500 milliset nikkorit nokalla niin etupainoisuus oli huomattava verrattuna vaikka massiivisempaan D4-runkoon.

Hyvä uutinen on se, että kuvan laatu ja tarkennuksen nopeus on hyvää ammattitasoa. Kokeilin myös äänetöntä laukaisua, mutta sen saldona oli 20 ylimääräistä kuvaa, kun tuttu ääni ei kertonut, että se kuva tuli varmasti otettua. Niinpä minun Zikonini ääntelee edelleen. Äänettömyydelle on kuitenkin paikkansa.

Kuvasin joulukuussa peilittömällä sekä still-kuvia että 4K-videota. Keikat vaihtelivat hiihdosta jääkiekkoon, dokumenttikuvauksesta portetteihin. Videota kuvattiin sekä ulkona pakkasessa että sisällä studiovaloissa.

Kokemuksia ynnättynä:

Hyvää: 

  • nopea tarkentamaan myös adapterin kautta
  • Kuvan laatu on ammattilaistasoa
  • Rungossa on kuvanvakaajajärkkäriksi erinomainen video, helppo tarkentaa ja hyvälaatuinen (Z6 voittaa tässä Z7:skan)
  • Kevyt

Huonoa:

  • onneton akunkesto
  • Lightroom 6 ei tunnista Z6:sen raw-tiedostoja
  • Kevyt – raskaan objektiivin kanssa etupainoinen

 

Nikon Z6, adapteri  ja 85 mm 1.8 Nikkor, josta tulee tässä rungossa vakaajallinen.

nikon z6 ja 85 pieni-414040

Pintaa syvemmältä

Ei, nyt ei ole kyse vedenalaisesta maailman valokuvauksesta tai kaivoskuvauksesta. Yritän hahmottaa tekstin kautta siitä, miten valokuvaus visuaalisena taiteena voi koskettaa sinua ja katsojaa.

Ihmiset ovat kertoneet tarinoita – kutsutaanhan televisiota, nykyajan hallitsevinta tarinankerrontalaatikkoa moderniksi leirinuotioksi olohuoneessa. Hyvä tarina koskettaa ja jättää jäljen. Se voi tuoda iloa, hiljentää tai saa pohtimaan ihmisen osaa maailmassa.

Yksikin kuva voi kertoa tarinan. Vielä tehokkaampaa on, jos kerrot tarinan usealla kuvalla.

Tarinallisuutta opetetaan työpajoissa ympäri maailmaa. Niissä esimerkiksi National Geographyn kuvaajat paljastavat kuvakertomustensa taustoja: luovuus on plussaa, mutta parhaan lopputuloksen saat vain kovalla työllä. Viiden kuvan tarina vaikkapa ilmastonmuutoksen kourissa olevasta Tyynenmeren saaresta voi vaatia viikkojen työn ja 20000 valotusta.

Tämä on ääripää, johon pystyvät jo pelkästään hyvin harvat valokuvauksen ammattilaiset harrastajista puhumattakaan.  Samoja prosesseja voi onneksi hyödyntää pienimuotoisemmissakin kuvausprojekteissa.

Miten sitten pääset syvemmälle valokuvauksen kerrontaan? Kaikissa taiteissa tekijän täytyy selvittää itselleen muutama perusasia. Miksi kuvaat/kirjoitat/maalaat? Mitä valokuvaus antaa sinulle? Nyt pitää mennä pintaa syvemmälle eikä tyytyä vastaukseen, että se on kivaa.

En ole itse luontokuvaaja, mutta tiedän muutamia entisiä metsästäjiä, jotka ovat vaihtaneet haulikon ja kiväärin järjestelmäkameraan. Metsoa kohti sojottaakin piipun sijasta pitkä teleobjektiivi; heille valokuvaus antaa samoja saalistuksen kiksejä kuin metsästys – paitsi että laukauksen jälkeen kohde on ammuttavissa eli kuvattavissa uudestaan.

Itse olen viehättynyt alasävykuvaukseen. Johtuuko se siitä, että minua kiinnostaa ihmisen pimeä puoli? Osa maisemakuvaajista haluaa puolestaan järjestystä sirpaleiseen arkeensa edes kuvauksen aikana. Jokaisella meillä on oma syynsä kuvata, kun vähän pintaa raaputtaa.

Kamera sallii kuvaajalle mahdollisuuden upota inhimillisyyteen: rakkauteen, kuolemaan, pelkoon, yksinäisyyteen, iloon ja suruun. 

Olen teettänyt valokuvausopiskelijoilla harjoitustehtävän, jossa pitää kuvata tunteita. Halpa ratkaisu on kuvata iloa hymyilevällä tai nauravalla naamalla. Älä päästä itseäni niin helpolla vaan haasta itsesi miettimään, miten tavoitat ilon vaikkapa väreinä tai abstraktina kuvana?

Tunteiden kuvaaminen kehittää sinua paitsi valokuvaajana myös herkistää tuntosarviasi tarinallisuuteen; jokaisen hyvän tarinan PITÄÄ herättää tunteita.

Olen itse kuvajournalisti ja se vaikuttaa niihin tarinankerrontatapoihin, joita arvostan. Photoshopilla rakennetut tarinat eivät ole minusta kiinnostavia. Yhtä vähän minua kiinnostaa eläinten ihmimillistämiseen perustuvat kuvat, jossa karhu on työntävinään venettä veteen. Ne ovat syvyydeltään yhtä ohuita kuin aiempi esimerkki eli kuvata iloa hymyilevällä ihmisellä.

Itsestäänselvyys on hyvän tarinan pahin vihollinen. Kuvan tai kuvien pitää koskettaa, mutta liian helpot ratkaisut ovat katsojan kannalta yhtä tylyjä kuin liian monimutkaiset, jotka jättävät vain ymmälle.

Parasta tarinankerronnassa on, että siinä ei ole koskaan valmis. Ja sen kehittäminen ei vaadi sitä uusinta järjestelmäkameraa.

Osa valokuvaajista ja tutkijoista on sitä mieltä, ettei valokuvaus voi olla tarinallista. He unohtavat mielestäni sen, että yleensä kuvat on tehty myös muiden nähtäviksi eivätkä ne näin ole itsessään mitään elämää suurempaa, vaan vasta silloin, kun katsoja tulkitsee ne. Valokuvaaja voi antaa tukea ja aakkosia tulkinnan avuksi, mutta kuvaaja ei voi määrätä, mitä hänen kuvistaan tulee kokea ja ajatella.

Mikään ei estä kuvaamasta vain itselleen. Silloin itse kuvaaminen voi olla terapeuttista tai kuvallinen tarinankerronta voi olla osaa luovaa prosessia, jolloin lopputulos voi olla vaikka taulu tai runokirja.

Kirjoitin aiemmin jo aiheen valinnasta ja luovuudesta täällä.

Lemmikkien valokuvaus

Lemmikin ruokiin ja eläinlääkintään saattaa upota tuhansia euroja. Ihmisen parhaan ystävän ikuistaminen jää kuitenkin turhan usein vähän suttuiseen kännykkäkuvaan.

Koiran, kissan, hevosen tai vuohen kuvaaminen vaatii samanlaista ammattitaitoa kuin muukin potrettikuvaus: kohteen valaisu, tausta ja sommittelu ovat keskeisiä tekijöitä kuvan onnistumiseen.

Kuvauskorkeuden tulisi pääsääntöisesti olla eläimen silmien tai pään korkeudelta. Käsi pystyyn, kuka on nähnyt koirakuvia, jotka on otettu niin, että kuvaaja seisoo jalat suorana ja lemmikki on lattialla tai maassa! Ei kovin imarteleva kuvakulma rakkaalle kumppanille.

Suurten eläinten kuten hevosten kokokuvassa kuvauskorkeus laskee alemmas. Osa kuvaa jopa hieman alaviistosta korostaen eläimen voimaa. Kirahveja ei onneksi Suomessa saa pitää lemmikkinä, mutta senkin kuvaamisessa silmien taso ei ole se fiksuin kuvakulma.

Lemmikkipotreteissa voi hyödyntää myös ala- ja yläsävyjä.

pieni heijastuskuva-410831

Alasävykuva kissasta.

Mikäli kutsut valokuvaajan ikuistamaan eläinystäväsi, kuvaamiseen täytyy varata aikaa. Usein lemmikit aristelevat vierasta ja hänen isoa laukkuaan ja valovermeitä. Tuttavallinen juttelu ja vaikka kahvin juonti isäntäväen kanssa osoittaa, ettei luvassa ole nyt piikkejä tai kastraatiota.

Omistajan läsnäolo voi auttaa kuvausta. Torkkuva kissa intoutuu esittelemään liikerepertuaariaan leikin aikana. Herkkupussin rapistelu on yleensä hyvä keino saada eläimeen elämää.

Yksityiskohtien kuvaaminen unohtuu monesti harrastelijalta, vaan kuvissa toistuvat samat sommittelut. Lähikuvat vaikka kissantassusta tai -hännästä auttavat vaikkapa kolmen erilaisen kuvan taulun tekoon.

tassu-410984

Kissan tassu

Lemmikkikuvissa toimivat myös omistajan ja eläimen välisen yhteyden kuvaaminen. Koira ja kissa nousevat hyvin omistajan syliin, kaneista ja marsuista puhumattakaan.

koira tyttö mv pieni-0848

Koira ja emäntä

Haasteellisimpia kuvattavia ovat itselle olleet kalat ja pienet lemmikit kuten hämähäkit ja liskot. Niiden valaisu on haastavaa ja kuvausetäisyydet lyhyitä. Kolmijalan ja kaukolaukaisimen käyttö on perusteltua niin esimerkiksi käärme ei häiriinny kuvaajan liikkeistä.

pieni käärmekuva-411030

Omistajan kädessä käärme rauhoittuu nopeasti kuvattavaksi. Kuva otettu macro-objektiivilla.

Olen suunnitellut lemmikkieläinten kuvaamisen työpajaan. Jos aihe kiinnostaa niin vinkkaa minulle!

 

 

Luovuus valokuvauksessa

Valokuvaus on suosittu harrastus. On laskettu, että ihmiset ottavat tänä vuonna 1,2 triljoonaa valokuvaa. Se on enemmän kuin ikinä ennen.

Valokuvaus on kaikkien kännykän omistajien ulottuvilla, ja osaa puhelimista myydäänkin kameraominaisuudet edellä.

Kuvien jakaminen sosiaalisessa mediassa kuten vaikka Instagramissa tai meidän keski-ikäisten Facebookista on monelle tapa saada välitöntä palautetta kuvista tai ainakin elämästään. Keskinkertainenkin otos kerää satoja tai tuhansia peukkuja tai sydämiä, jos sen on ottanut kiinnostava tai läheiseksi koettu ihminen. ”Onpa ihana kuva” tai ”Hyvä kuva” kertovat usein enemmän kommentoijan ja kuvanottajan välisestä suhteesta kuin valokuvan teknisestä tai taiteellisesta toteutuksesta.

Kun tekniset taidot kehittyvät, perusnäppärän kuvan osaa ottaa valtaosa kuvaajista. Kaikille se ei riitä. Olin viikonloppuna mukana hevoskuvaajien kurssilla. Osa kuvaajista kaipasi, että saisi uuden kipinän valokuvaukseen, sillä kultaiset leikkaukset ja alasävykuvat alkavat olla jo peruskauraa.

Valokuvaus on mielestäni lievästi luova visuaalisen taiteen laji. Lievästi luova siksi, että kuvaus vaatii sekä teknistä osaamista että on riippuvainen fysiikan laista kuten valon käyttäytymisestä. Luovaa on puolestaan se, mitä voit nähdä näiden rajoitusten sisällä.

Opiskeluaikana sain opiskella myös dramaturgiaa ja käsikirjoittamista. Opettaja kärtti koko ajan itsensä tutkimista, koska se mikä sinua kiinnostaa kussakin aiheessa välittyy myös omaan tulkintaan aiheesta -> ja se todennäköisesti kiinnostaa myös katsojia/kuuntelijoita/lukijoita.

Käytän tätä metodia vieläkin, koska on ammatillinen itsemurha lähteä kuvauskeikalle ilman ennakkovalmistelua. Mikä aiheessa kiinnostaa minua ja miten sen voisi kertoa kuvin?

Joskus ennakkoasenne on liiankin asenteellinen eikä vastaa tilannetta. Silloin täytyy olla kykyä asemoida itsensä uudelleen ja tehdä ratkaisut paikan päällä. Tässä kokemus ja herkkyys auttavat.

Valokuvauksessa on teknisen ja lievän luomisen lisäksi kyse ihmissuhdetyöstä. Olen jutellut aiheesta monen arvostamani kollegan kanssa. Osalle asiakas on sanonut, että olet aivan liian mukava kuvaaja, että sinua voisi pitää taiteilijana. Toisaalta olen keikoilla törmännyt myös kuvaajiin, joilta ainakin sillä keikalla puuttuvat normaalit käyttäytymissäännöt pukeutumista, tervehtimistä ja silmäkontaktia myöten.

MIten saada uutta kipinää valokuvaukseen? Tuo ideointivaihe on jatkossakin välttämätön, mutta teknistä näppäryyttäkin voi kehittää. Osa pitää luovuutena sitä, että kuvaa manuaalitarkennuksella ja manuaalisäädöillä. Osalle luovaa kuvausta ovat perinteisestä kuvataiteesta poikkeavat sommittelut eli tilan täyttäminen ns. negatiivisella tilalla ja tarkentamalla eteen tai taakse pääkohteesta. Päällekkäisvalotus on helppo toteuttaa nykytekniikalla ja tämän tästä näkee lehtipuita kuvattuna kymmeneen kertaa hieman eri tarkennuksella ja polttovälillä, jolloin puu tuntuu elävän. Mutta onko tämä luovaa, jos se on kerta jo tehty ja moneen kertaan? Kiinnostavaa se voi ainakin olla.

Pari vuosikymmentä sitten oli muotia vedostaa kuva valokuvapaperin sijasta jollekin epätyypilliselle materiaalille. Tekeekö se kuvasta luovan? Kuvauskoptereiden yleistyminen toi ilmakuvauksen aallon ja saipa muutama kuvaaja ihan palkinnonkin suoraan yläpuolelta otetuilta avantokuvilla. Mutta nyt sekin on nähty, Katsoin joku aika sitten vanhoja palkkikameralla otettuja neliön muotoisia mustavalkoisia valokuvia. Niissä oli tarkkuutta ja sävyjä, vaikka aiheet ja sommittelut sinällään olivat perinteisiä. Kuvat oli otettu aikana, jolloin valokuvalla oli arvo sen harvinaisuuden vuoksi. Nyt harvinaisuutta haetaan vedostamalla kuva koivulastulle tai kuparilevylle, koska sitä ei jokainen kännykkäkuvaaja osaa.

Mikä sitten on luova kuva? Se on sellainen, mikä saa sekä ottajan että katsojan kokemaan arkea syvempää. Koulussa opetettiin luomaan teoksia, joissa on perustaso, jonka suunnilleen jokainen ymmärtää, mutta teoksessa tulee olla myös syvempi taso, joka jättää vaikutuksen. Kolmaskin taso, tulkinnan taso on hyvä olla esimerkiksi näyttelyn kuvien välillä. Tähän voi kyetä ihan perinteisin menetelmin vedostetuilla, perinteisesti valotetulla kuvilla. Kunhan on luovuutta: tarve kertoa jotain ja kykyä sanoa se.

Ps. Instagramissa on sivu, jossa julkaistaan samanlaisia kuvia, joita kymmenet kuvaajat ovat kuvanneet eri puolilla maailmaa.

 

Kerro kerro peilitön

Nikon sai peilittömät ammattirunkonsa, mallia Z, markkinoille. Sähköposti täyttyy kaupallisista tiedotteista, että nyt SE on ulkona, liity jonoon!

Mikä on peilitön järjestelmäkamera? Perinteisessä, peilillisessä järkkärissä peili heilahtaa ylös ja valo pääsee filmille tai nykyisin enimmäkseen kennolle. Sen optisesta etsimestä näet miten kuva rajautuu, mutta muuten saat lukea etsimen tiedoista mitä valotusmittari sinulle ehdottaa.

Peilitön on varsinkin aloittelijalle sallivampi peli: sähköisen etsimen kautta näet, miltä kuva näyttää, jos otan kuvan nyt. Huonojakin puolia niillä on: pienikokoisina ne hukkuvat ison miehen käteen ja ne kuluttavat nopeammin akkua kuin perinteinen peilillinen järjestelmäkamera. Pienuus on tosin yksi peilittömien myyntivaltti: kameran paino putoaa karkeasti puoleen ja kameralaukun koko myös. Peilitön kamera ei mikroheilahda kuvaa ottaessa eli ääritilanteissa se voi olla ratkaiseva tekijä. Varsinkin luontokuvaajat tuntuvat olevan innostuneita peilittömistä.

Toisaalta ammattikuvaajat kantavat varsinkin yritysten omilla keikoilla isoja videokameroita, vaikka riittävä laatu tulisi pienemmälläkin kalustolla. Syy on se, että suurempi kalusto näyttää ammattimaisemmalta. Tämä lienee osin perusteena myös erillisten akkukahvojen ostoon: kun liität akkukahvan Gigantin kuluttajaluokan kameraan niin se kaukaa katsoessa näyttää lähes ammattitason suuremmilta rungoilta.

Suhtaudun varauksella uutuuksiin. Ensinnäkin ne ovat kalliita, toiseksi niitä vaivaavat lastentaudit. Kolmanneksi tarvitsenko oikeasti uuden rungon kuvatakseni parempia kuvia? Tähän markkinointi yrittää vastata, että kyllä: uusissa on NIIN paljon laadukkaampi kuva ja tehokkaampi kohinankesto ja nyt vielä vakaaja rungossa.

En usko. Jollen osaa ottaa kuvia nykykalustolla niin en osaa sitä uudellakaan kalustolla.

Nikon väittää, että vanhoja, nykyisiin järjestelmäkameroihin sopivia objektiiveja voi adapterin kautta käyttää myös peilittömissä Z-rungoissa. Varmaan voi, mutta menettääkö niillä sen edun, mitä nykykalustolla saa tarkennuksen nopeuden (suorastaan erehtymättömyyden) ja piirron suhteen? Ainakin epäsuhta on melkoinen, kun kamera on kooltaan yhtä suuri kuin etulinssin halkaisija ja paino 1/4 objektiivin painosta.

Niin Nikon julkaisi uusia, pienempiä Z-koon objektiiveja runkojen mukana. Kuinkas muuten.

Tätä mieltä peilittömistä tänään. Katsotaan vuodenparin päästä, että vieläkö vannon vanhojen rautojen nimeen.

 

Sopusuhtainen, peilillinen järjestelmäkamera: painaahan se, muttei liikaa.

pieni nikon d4-0002