Valonmuokkaimet arkikäytössä

Valon merkitystä valokuvauksessa on vaikea yliarvioida – kun kuvauksen tekniikka ja sommittelu alkavat olla hallussa, ”valon kuvauksessa” et ole ikinä valmis.

Joudun kuvaamaan valtaosan keikoistani studioympäristön ulkopuolella. Tilanteesta riippuen ainoa oma valo, mikä on käytettävissä, on kameran ulkoinen salama. Kuvausaikaa voi olla muutamasta sekunnista muutamaan minuuttiin, joten säätöihin ei ole varaa, mikäli haluat saada tilanteesta julkaisukelpoisia valokuvia asiakkaallesi.

Miten saat salamasta eniten irti? Itse kuvaan nopeissa tilanteissa – häpeä tunnustaa – salaman automaattiasetuksilla. Kamerani on sen sijaan manuaaliasetuksilla: 1/250 ja aukko yleensä 4-5,6. Herkkyys vaihtelee ISO 100-400:n välillä riippuen valon tarpeesta. Salamaa ei aina voi heijastaa kohteeseen katon tai seinien kautta (niitä ei ole tai ne ovat liian kaukana tai ne eivät heijasta valoa kuten esim. kaivostunneli). Heijastus onnistuu kameran omalla valkoisella läpyskällä (välähdyspää pystyyn ja lappu ylös) tai vaikkapa valkoisesta paperista tehdyllä heijastimella (kuminauhalla kiinni kameran välähdyspäähän) tai teollisella tuotteella, joita on tarjolla alan kaupoissa.

Olen käyttänyt myös köyhän miehen valomuokkaimiksi kutsumiani valkoisia pakkauspusseja. Niitä on esimerkiksi elektroniikkatuotteiden ympärillä. Pussi mukaan kameralaukkuun, josta sen voi parissa sekunnissa heittää salaman päälle sellaisissa tilanteissa, jossa joudut käyttämään suoraa salamavaloa. Pussi pehmentää salamavaloa, vaikka näyttääkin aika rujolta.

Paperia kestävämpi vaihtoehto on rakentaa käsisalaman oma heijastin pakasterasian valkoisesta kannesta. Tähän malliin:

salaman heijastin-7271

Pakastinkannesta ja jäkisteipistä askarreltu heijastin Canonin salamaan. Ruma mutta tehokas!

Lyhyt salamajohto auttaa siirtämään käsisalaman pois kameran päältä, jolloin valoon saa kulmaa. Nopeissa tilanteissa et voi käyttää jalustaa, joten ison järjestelmäkameran ja painavan objektiivin yhdistelmä jää yhden käden varaan, koska toinen käsi nostaa salamaa johtoineen sivulle ja ylös. 

Valkotasapainon säätö vaativassa tilassa

Valokuvauksessa haastavimpia ovat tilat, joissa on useita eri valolämpötiloja. Kuinka selviät kuvauksesta ilman, etteivät kuvattavien kasvot muutu siniseksi tai valkoinen seinä oranssiksi?

Omilta kotikunnailta tällaisia valokuvaajan painajaisia ovat muun muassa hiihtoputki, jossa on sekä sinistä että punaista valoa tai Vuokatti-halli, jossa on sekä päivänvaloa ikkunoista, sinistä eli kylmää valoa ja punaista valoa.

Raw-kuvissa on jpg-kuvaa helpompi säätää kuvankäsittelyssä valkotasapainoa. Monen valon tilassa valkotasapainon säätö tulee kuitenkin tehdä jo kuvatessa.

Olen selviytynyt molemmista edellämainituista tiloista seuraavasti: sijoita kuvattava paikkaan jossa on pääosin yhtä valon väriä eli vaikka vain punaista eli lämmintä valoa. Jos voit kuvata ilman salamaa niin valkotasapainon säätö on helppoa. Mutta jos joudut käyttämään salamaa, joka on päivänvaloa vastaava, joudut korjaamaan salaman valon väriä vastaamaan tilan olemassa olevaa väriä. Muuten käy niin, että kuvattava on ihan luonnollisen oloinen, mutta taustan lumi kirkuu punaisena. Tai jos lumi on valkoiseen kallellaan, ihmisiho muuttuu siniseksi. Tähän malliin

Tällaisista kammotuksista pääsee eroon värikalvoilla salaman edessä. Tilan vallitsevan valon ja salaman valon tulisi vastata toisiaan, jolloin koko kuvaan tulee yhtenäinen väri ja aidonnäköinen valkotasapaino. Käytetyimmät kalvot ovatkin oranssi, vihreä ja sininen.

ryhmäkuva hiihtotunneli-0359

Sama tila kuin edellisessä linkkikuvassa, mutta kuvattuna kalvolla + salamalla.

 

Suodin auttaa myös tilanteissa, joissa haluat lisätä vaikkapa kasvoihin lämpimämpää sävyä. Osa kalvoista sopii myös tehosteväreiksi. Vain luovuus/oma ja läheisten tai mallin kärsivällisyys on rajana!

Kameramerkkien omissa käsisalamissa eli ainakin Nikonin ja Canonin kärkipään malleissa on jo valmiiksi muutama värikalvo sekä kätevä kalvopidin. Minulla on kokemusta lähinnä Nikonin salamista.

nikonin salama-415270

Mitä kalvottelu sitten maksaa? Yllättävän vähän. Yhdellä suodinvalmistajalla Leellä on kätevä kalvokatalogi. Kalvo on juuri sopiva käsisalaman eteen kiinnitettäväksi.

lee auotimi-5339

Muutama kalvo Leen katalogista. Koko on juuri sopiva salaman eteen!

Ennen katalogin sai ilmaiseksi, nyt sen voi tilata pikkurahalla vaikkapa T-kaupasta.

 

Pitkän valotuksen liikekuvaus

 

Urheilukuvauksessa käytetään usein todella nopeita suljinaikoja aina 1/1000 eteenpäin. Esimerkiksi pesäpallossa lyöntikuvaan tulisi saada mukaan myös pallo ja se edellyttää vähintään 1/1600 sekunnin valotusta. Olennaista lyhyen valotuksen kuvissa on juuri se oikea hetki, jolloin kuvassa on tunnetta ja toimintaa.

Nopea valotus vaatii hyvää valovoimaa ja hyvää valaistusta. Kesällä ulkona voit kuvata 1/1600 sekunnin valotuksella 2.8 valovoiman telellä alle ISO 400:n. Pilvisellä ilmalla joudut nostamaan herkkyyttä jopa yli kahdentuhannen.

Toinen ääripää ovat sitten pitkät eli noin 1/30 sekunnin valotukset, jolloin seuraat kameralla yleensä ohitsesi sivulla suksin, kelkalla, juosten tai hypäten liikkuvaa urheilijaa.  Nopeaan valotukseen verrattuna aikaa on muutama sekunnin kymmenes enemmän ja väliin mahtuu myös epäselviä otoksia.

Kuvasin elokuussa kotikunnaillani Vuokatissa rullahiihdon SM-kilpailuissa kuvituskuvia erääseen aikakauslehteen. Otin kuvia sekä nopealla että pitkällä valotuksella.

Ohessa muutama esimerkki pitkän valotuksen seurantakuvista.

Suljinaika 1/40 s, ISO 100, aukko 6.3. Polttoväli 20 mm. Laskuasento pysyy muuttumattomana, joten rullahiihtäjä säilyy kauttaaltaan terävänä.

rullahiihto lasku seuranta2-416940

Suljinaika 1/50 s, ISO 100, aukko 6.3. Polttoväli 24 mm. Tarkennus hieman kohti tulevaan hiihtäjään on otettu kasvoihin. Tausta jää kameran pienemmän liikkeen vuoksi vähemmän sutuksi kuin edellisessä kuvassa.

rullahiihto kepa alamäki-416720

”Luonnollinen valo”

Luonnollinen valo suomeksi tai englanniksi on sosiaalisessa mediassa esiintyvä mystinen ilmaisu, joka tarkoittaa osalle valokuvaajista samaa kuin aitous.

Studiovalokoulutuksen käyneet voivat ajatella asiaa toisin: laiskuus, osaamattomuus, kykenettömyys päättää, miten ja mitä valaista….

Moni luonnollisen valon autuuteen uskova itse asiassa käsittelee kuviaan aika rankasti. Jos aitoutta haetaan niin silloin kuvaan pitäisi kirjoittaa häshtägit #luonnollinenvalo sekä #käsittelemätön. Kuvista hävitetään luonnollisen valon erot vähentämällä kontrastia, lisäämällä valoa osaan kuva-alaa yms.

Kuvasin eilen aikakauslehteen kuvasarjan ilman salamoita. Se oli kuvatoimituksen toive, koska kuvattava oli yli 80-vuotias rouva ja aihekin oli öljylamppuajalta.

Miten siis ratkaista ”luonnollisen valon” ongelma? Koska aurinko pilkahteli poutapilvien välistä niin autoin luonnonvaloa oikeaan kohtaan heijastimella. Hopea/kulta -heijastin auttoi saamaan valoa kuvattavan kasvoille ja ylävartaloon, vaikka olimme sisällä sähköttömässä mökissä ja ainoa luonnonvalo tuli pieniruutuisesta ikkunasta.

Jos olet liikkeellä toimittajan kanssa niin hänkin voi oppia heijastinhenkilöksi pikakurssin jälkeen. Toinen valokuvaaja on paras heijastaja, koska hän näkee mihin valoa tarvitaan ja miksi.

Heijastimen kanssa voi hyödyntää myös täytesalamia. Perinteinen kuvausmalli on sijoittaa päävalo kuvattavaan 45 asteen kulmaan 45 astetta yläviistosta. Varjon puolta voi  valaista sitten heijastimella.

Takaisin eiliseen keikkaan. Heijastin on korvaamaton apu myös silloin, kun ulkona joutuu kuvaamaan vastavaloon. Tiedätte hyvin, miten kasvoille käy kun kuvaat henkilöä vastavaloon ”luonnollisella valolla”. Mutta kun valoa heijastaa takaisin niin lopputulos onkin upea: auringonvalo läpäisee hiukset kuten paraskin takavalo ja heijastin valaisee kasvot. Erinomainen valaisuvinkki esimerkiksi auringonlaskukuviin järven tai meren rannalla…

En häshtägännyt valmiita kuvia #luonnollinenvalo” -taikamerkillä, koska valokuvaajan tavoitteena on aina pyrkiä hyödyntämään sitä valoa, mitä on saatavilla. Olen rehellisesti unnatural light -kuvaaja aina, kun se on paras keino saada paras kuva.

Eilisen keikan kuvia en voi laittaa tänne, koska lehteä ei ole vielä julkaisu, mutta heijastimen käytöstä mallina maaliskuinen kuva Nuasjärven jäältä vastavaloon.

aurinkopose-414401

 

Valokuvauksen tekniikan abc

Valokuvaus on sekä taiteellinen että tekninen suoritus: vaikka sinulla olisi vaikka kuinka paljon sanottavaa, muttet osaa käyttää kameraa niin lopputulos jää ontoksi.

Tässä keskitytään nyt valokuvauksen tekniseen puoleen eli mitä minun pitää hallita järjestelmäkamerassa!

Aukko, suljinaika ja herkkyys – pyhä kolmiyhteys

Valokuvailmaisun keskeiset tekijät ovat käytetty aukko, suljinaika sekä herkkyys. Järjestelmäkamerassa sekä laadukkaimmissa pokkari- tai ns. hybridikameroissa voit säätää näitä kaikkia.

Aukko määrittelee kennolle tulevan valon määrää. Mitä pienempi numero, sitä suurempi aukko ja sitä lyhyempi on syväterävyys. Mitä suurempi numero, sitä pienempi aukko ja sitä laajempi syväterävyys. Esimerkiksi f:16 on pieni aukko ja vaatii paljon valoa, F:2.8 on suuri aukko. Koodikielessä aukko merkitään usein äffällä ja se voi olla kokonainen luku tai f: 1/4, joka tarkoittaa neljää. Objektiivien valovoima ilmaistaan suurimmalla mahdollisilla aukolla, ja se voi zoom eli vaihtuvan polttovälin objektiiveissa olla vaihtuva kuten esimerkiksi f: 3,5-5.6.

Suuri aukko eli 3.2 = lyhyt syväterävyys. 1/200, salama ISO 200. Polttoväli 45 mm

toni_luistin_pieni-415125

Suljinaika määrittelee, miten pitkään kenno valottuu. Eli mitä nopeampi suljinaika (=valotusaika), sitä varmemmin liike taltioituu terävänä kennolle. Esimerkiksi hiihtäjän kuvaaminen vaatii noin 1/800 sekunnin valotusajan. Maiseman voi taas kuvata vienolla tuulella 1/60 valotusajalla. Mitä lyhyempi valotusaika, sitä suurempi aukko, mikäli herkkyyttä ei muuteta.

Polttoväli eli kansankielellä objektiivin millit vaikuttaa myös suljinaikaa. Mitä pidempi putki (eli mitä suurempi polttoväli), sitä lyhyempi suljinaika vaaditaan, että kuva on terävä. Objektiiveissa voi olla myös kuvanvakaaja, joka auttaa paikallaan olevan kohteen kuvaamisessa pidemmillä suljinajoilla. Nyrkkisääntö polttovälin vaikutuksesta suljinaikaan on, että jos sinulla 200 millin objektiivi niin suljinajan tulee olla 1/200 sekuntia. 50 millin objektiivilla riittää 1/50 sekuntia ja niin edelleen.

Nopea suljinaika 1/800 pysäyttää liikkeen. Aukko 6.1. ISO 320. Polttoväli 200 mm.

Rapa roiskuu

Kennon herkkyyden lisääminen mahdollistaa pienen aukon ja lyhyen suljinajan yhdistelmän. Mitä alhaisempi herkkyyslukema (esim. ISO 100), sitä laadukkaampi kuva. Mitä suurempi herkkyyslukema (esim. ISO 3200), sitä enemmän kohinaa kuvassa on. Järjestelmäkamerat kestävät melko hyvin kohinaa ISO 1250-1600 asti.

Filmiaikana piti ostaa eri herkkyydellä varustettuja filmejä. Digikamerassa herkkyyden säätö onnistuu yhdellä säätimellä.

ISO 800 sekä salama 1/200, aukko 5.6. Polttoväli 35 mm.

kaivostunneli ss

Kun opit säätämään suljinaikaa, aukkoa ja herkkyyttä, et enää saa epäteräviä kuvia, saat kuviin mieleisesi syväterävyyden ja valon. Harjoittelu tekee mestarin!

 

 

Peilitön Nikon Z6 tositoimissa

 

Kun vanha sotaratsu D800E teki läheistä tuttavuutta asvaltin kanssa, ostoslistalle ilmestyi uusi runko. Kameralaukku sai muutama viikko sitten uuden Nikon Z6:sen, sen edullisimman uuden peilittömän. Suomessa Z7:skoja sai jo syksyllä, mutta tämän lehtityöhön paremmin sopivan Z6:sen jono taitaa olla vielä yhtä suuri kuin ämpäreitä himoitseva ihmismassa uuden marketin avajaisissa.

Muutaman tuhat kuvaa myöhemmin rohkenen jo kertoa kokemuksia peilittömästä. Ensituntumalta runko tuntui pieneltä, mutta käteensopivalta. Kameran mukana tuli se XQD-muistikortti että adapteri FX-objektiivien liittämiseen. Muistikortin kätkevän kotelon avaaminen oli vähän konstikasta ja meinasin jopa kaivaa manuaalin esille.

Normaalikokoisen prime-objektiivin eli vaikka 85 mm 1.8 Nikkorin kanssa kamera on vielä tasapainoinen. Mutta kun kävin kuvaamassa hiihtoa 70-200 ja sitten 200-500 milliset nikkorit nokalla niin etupainoisuus oli huomattava verrattuna vaikka massiivisempaan D4-runkoon.

Hyvä uutinen on se, että kuvan laatu ja tarkennuksen nopeus on hyvää ammattitasoa. Kokeilin myös äänetöntä laukaisua, mutta sen saldona oli 20 ylimääräistä kuvaa, kun tuttu ääni ei kertonut, että se kuva tuli varmasti otettua. Niinpä minun Zikonini ääntelee edelleen. Äänettömyydelle on kuitenkin paikkansa.

Kuvasin joulukuussa peilittömällä sekä still-kuvia että 4K-videota. Keikat vaihtelivat hiihdosta jääkiekkoon, dokumenttikuvauksesta portetteihin. Videota kuvattiin sekä ulkona pakkasessa että sisällä studiovaloissa.

Kokemuksia ynnättynä:

Hyvää: 

  • nopea tarkentamaan myös adapterin kautta
  • Kuvan laatu on ammattilaistasoa
  • Rungossa on kuvanvakaajajärkkäriksi erinomainen video, helppo tarkentaa ja hyvälaatuinen (Z6 voittaa tässä Z7:skan)
  • Kevyt

Huonoa:

  • onneton akunkesto
  • Lightroom 6 ei tunnista Z6:sen raw-tiedostoja
  • Kevyt – raskaan objektiivin kanssa etupainoinen

 

Nikon Z6, adapteri  ja 85 mm 1.8 Nikkor, josta tulee tässä rungossa vakaajallinen.

nikon z6 ja 85 pieni-414040

Pintaa syvemmältä

Ei, nyt ei ole kyse vedenalaisesta maailman valokuvauksesta tai kaivoskuvauksesta. Yritän hahmottaa tekstin kautta siitä, miten valokuvaus visuaalisena taiteena voi koskettaa sinua ja katsojaa.

Ihmiset ovat kertoneet tarinoita – kutsutaanhan televisiota, nykyajan hallitsevinta tarinankerrontalaatikkoa moderniksi leirinuotioksi olohuoneessa. Hyvä tarina koskettaa ja jättää jäljen. Se voi tuoda iloa, hiljentää tai saa pohtimaan ihmisen osaa maailmassa.

Yksikin kuva voi kertoa tarinan. Vielä tehokkaampaa on, jos kerrot tarinan usealla kuvalla.

Tarinallisuutta opetetaan työpajoissa ympäri maailmaa. Niissä esimerkiksi National Geographyn kuvaajat paljastavat kuvakertomustensa taustoja: luovuus on plussaa, mutta parhaan lopputuloksen saat vain kovalla työllä. Viiden kuvan tarina vaikkapa ilmastonmuutoksen kourissa olevasta Tyynenmeren saaresta voi vaatia viikkojen työn ja 20000 valotusta.

Tämä on ääripää, johon pystyvät jo pelkästään hyvin harvat valokuvauksen ammattilaiset harrastajista puhumattakaan.  Samoja prosesseja voi onneksi hyödyntää pienimuotoisemmissakin kuvausprojekteissa.

Miten sitten pääset syvemmälle valokuvauksen kerrontaan? Kaikissa taiteissa tekijän täytyy selvittää itselleen muutama perusasia. Miksi kuvaat/kirjoitat/maalaat? Mitä valokuvaus antaa sinulle? Nyt pitää mennä pintaa syvemmälle eikä tyytyä vastaukseen, että se on kivaa.

En ole itse luontokuvaaja, mutta tiedän muutamia entisiä metsästäjiä, jotka ovat vaihtaneet haulikon ja kiväärin järjestelmäkameraan. Metsoa kohti sojottaakin piipun sijasta pitkä teleobjektiivi; heille valokuvaus antaa samoja saalistuksen kiksejä kuin metsästys – paitsi että laukauksen jälkeen kohde on ammuttavissa eli kuvattavissa uudestaan.

Itse olen viehättynyt alasävykuvaukseen. Johtuuko se siitä, että minua kiinnostaa ihmisen pimeä puoli? Osa maisemakuvaajista haluaa puolestaan järjestystä sirpaleiseen arkeensa edes kuvauksen aikana. Jokaisella meillä on oma syynsä kuvata, kun vähän pintaa raaputtaa.

Kamera sallii kuvaajalle mahdollisuuden upota inhimillisyyteen: rakkauteen, kuolemaan, pelkoon, yksinäisyyteen, iloon ja suruun. 

Olen teettänyt valokuvausopiskelijoilla harjoitustehtävän, jossa pitää kuvata tunteita. Halpa ratkaisu on kuvata iloa hymyilevällä tai nauravalla naamalla. Älä päästä itseäni niin helpolla vaan haasta itsesi miettimään, miten tavoitat ilon vaikkapa väreinä tai abstraktina kuvana?

Tunteiden kuvaaminen kehittää sinua paitsi valokuvaajana myös herkistää tuntosarviasi tarinallisuuteen; jokaisen hyvän tarinan PITÄÄ herättää tunteita.

Olen itse kuvajournalisti ja se vaikuttaa niihin tarinankerrontatapoihin, joita arvostan. Photoshopilla rakennetut tarinat eivät ole minusta kiinnostavia. Yhtä vähän minua kiinnostaa eläinten ihmimillistämiseen perustuvat kuvat, jossa karhu on työntävinään venettä veteen. Ne ovat syvyydeltään yhtä ohuita kuin aiempi esimerkki eli kuvata iloa hymyilevällä ihmisellä.

Itsestäänselvyys on hyvän tarinan pahin vihollinen. Kuvan tai kuvien pitää koskettaa, mutta liian helpot ratkaisut ovat katsojan kannalta yhtä tylyjä kuin liian monimutkaiset, jotka jättävät vain ymmälle.

Parasta tarinankerronnassa on, että siinä ei ole koskaan valmis. Ja sen kehittäminen ei vaadi sitä uusinta järjestelmäkameraa.

Osa valokuvaajista ja tutkijoista on sitä mieltä, ettei valokuvaus voi olla tarinallista. He unohtavat mielestäni sen, että yleensä kuvat on tehty myös muiden nähtäviksi eivätkä ne näin ole itsessään mitään elämää suurempaa, vaan vasta silloin, kun katsoja tulkitsee ne. Valokuvaaja voi antaa tukea ja aakkosia tulkinnan avuksi, mutta kuvaaja ei voi määrätä, mitä hänen kuvistaan tulee kokea ja ajatella.

Mikään ei estä kuvaamasta vain itselleen. Silloin itse kuvaaminen voi olla terapeuttista tai kuvallinen tarinankerronta voi olla osaa luovaa prosessia, jolloin lopputulos voi olla vaikka taulu tai runokirja.

Kirjoitin aiemmin jo aiheen valinnasta ja luovuudesta täällä.

Lemmikkien valokuvaus

Lemmikin ruokiin ja eläinlääkintään saattaa upota tuhansia euroja. Ihmisen parhaan ystävän ikuistaminen jää kuitenkin turhan usein vähän suttuiseen kännykkäkuvaan.

Koiran, kissan, hevosen tai vuohen kuvaaminen vaatii samanlaista ammattitaitoa kuin muukin potrettikuvaus: kohteen valaisu, tausta ja sommittelu ovat keskeisiä tekijöitä kuvan onnistumiseen.

Kuvauskorkeuden tulisi pääsääntöisesti olla eläimen silmien tai pään korkeudelta. Käsi pystyyn, kuka on nähnyt koirakuvia, jotka on otettu niin, että kuvaaja seisoo jalat suorana ja lemmikki on lattialla tai maassa! Ei kovin imarteleva kuvakulma rakkaalle kumppanille.

Suurten eläinten kuten hevosten kokokuvassa kuvauskorkeus laskee alemmas. Osa kuvaa jopa hieman alaviistosta korostaen eläimen voimaa. Kirahveja ei onneksi Suomessa saa pitää lemmikkinä, mutta senkin kuvaamisessa silmien taso ei ole se fiksuin kuvakulma.

Lemmikkipotreteissa voi hyödyntää myös ala- ja yläsävyjä.

pieni heijastuskuva-410831

Alasävykuva kissasta.

Mikäli kutsut valokuvaajan ikuistamaan eläinystäväsi, kuvaamiseen täytyy varata aikaa. Usein lemmikit aristelevat vierasta ja hänen isoa laukkuaan ja valovermeitä. Tuttavallinen juttelu ja vaikka kahvin juonti isäntäväen kanssa osoittaa, ettei luvassa ole nyt piikkejä tai kastraatiota.

Omistajan läsnäolo voi auttaa kuvausta. Torkkuva kissa intoutuu esittelemään liikerepertuaariaan leikin aikana. Herkkupussin rapistelu on yleensä hyvä keino saada eläimeen elämää.

Yksityiskohtien kuvaaminen unohtuu monesti harrastelijalta, vaan kuvissa toistuvat samat sommittelut. Lähikuvat vaikka kissantassusta tai -hännästä auttavat vaikkapa kolmen erilaisen kuvan taulun tekoon.

tassu-410984

Kissan tassu

Lemmikkikuvissa toimivat myös omistajan ja eläimen välisen yhteyden kuvaaminen. Koira ja kissa nousevat hyvin omistajan syliin, kaneista ja marsuista puhumattakaan.

koira tyttö mv pieni-0848

Koira ja emäntä

Haasteellisimpia kuvattavia ovat itselle olleet kalat ja pienet lemmikit kuten hämähäkit ja liskot. Niiden valaisu on haastavaa ja kuvausetäisyydet lyhyitä. Kolmijalan ja kaukolaukaisimen käyttö on perusteltua niin esimerkiksi käärme ei häiriinny kuvaajan liikkeistä.

pieni käärmekuva-411030

Omistajan kädessä käärme rauhoittuu nopeasti kuvattavaksi. Kuva otettu macro-objektiivilla.

Olen suunnitellut lemmikkieläinten kuvaamisen työpajaan. Jos aihe kiinnostaa niin vinkkaa minulle!