Ei, nyt ei ole kyse vedenalaisesta maailman valokuvauksesta tai kaivoskuvauksesta. Yritän hahmottaa tekstin kautta siitä, miten valokuvaus visuaalisena taiteena voi koskettaa sinua ja katsojaa.

Ihmiset ovat kertoneet tarinoita – kutsutaanhan televisiota, nykyajan hallitsevinta tarinankerrontalaatikkoa moderniksi leirinuotioksi olohuoneessa. Hyvä tarina koskettaa ja jättää jäljen. Se voi tuoda iloa, hiljentää tai saa pohtimaan ihmisen osaa maailmassa.

Yksikin kuva voi kertoa tarinan. Vielä tehokkaampaa on, jos kerrot tarinan usealla kuvalla.

Tarinallisuutta opetetaan työpajoissa ympäri maailmaa. Niissä esimerkiksi National Geographyn kuvaajat paljastavat kuvakertomustensa taustoja: luovuus on plussaa, mutta parhaan lopputuloksen saat vain kovalla työllä. Viiden kuvan tarina vaikkapa ilmastonmuutoksen kourissa olevasta Tyynenmeren saaresta voi vaatia viikkojen työn ja 20000 valotusta.

Tämä on ääripää, johon pystyvät jo pelkästään hyvin harvat valokuvauksen ammattilaiset harrastajista puhumattakaan.  Samoja prosesseja voi onneksi hyödyntää pienimuotoisemmissakin kuvausprojekteissa.

Miten sitten pääset syvemmälle valokuvauksen kerrontaan? Kaikissa taiteissa tekijän täytyy selvittää itselleen muutama perusasia. Miksi kuvaat/kirjoitat/maalaat? Mitä valokuvaus antaa sinulle? Nyt pitää mennä pintaa syvemmälle eikä tyytyä vastaukseen, että se on kivaa.

En ole itse luontokuvaaja, mutta tiedän muutamia entisiä metsästäjiä, jotka ovat vaihtaneet haulikon ja kiväärin järjestelmäkameraan. Metsoa kohti sojottaakin piipun sijasta pitkä teleobjektiivi; heille valokuvaus antaa samoja saalistuksen kiksejä kuin metsästys – paitsi että laukauksen jälkeen kohde on ammuttavissa eli kuvattavissa uudestaan.

Itse olen viehättynyt alasävykuvaukseen. Johtuuko se siitä, että minua kiinnostaa ihmisen pimeä puoli? Osa maisemakuvaajista haluaa puolestaan järjestystä sirpaleiseen arkeensa edes kuvauksen aikana. Jokaisella meillä on oma syynsä kuvata, kun vähän pintaa raaputtaa.

Kamera sallii kuvaajalle mahdollisuuden upota inhimillisyyteen: rakkauteen, kuolemaan, pelkoon, yksinäisyyteen, iloon ja suruun. 

Olen teettänyt valokuvausopiskelijoilla harjoitustehtävän, jossa pitää kuvata tunteita. Halpa ratkaisu on kuvata iloa hymyilevällä tai nauravalla naamalla. Älä päästä itseäni niin helpolla vaan haasta itsesi miettimään, miten tavoitat ilon vaikkapa väreinä tai abstraktina kuvana?

Tunteiden kuvaaminen kehittää sinua paitsi valokuvaajana myös herkistää tuntosarviasi tarinallisuuteen; jokaisen hyvän tarinan PITÄÄ herättää tunteita.

Olen itse kuvajournalisti ja se vaikuttaa niihin tarinankerrontatapoihin, joita arvostan. Photoshopilla rakennetut tarinat eivät ole minusta kiinnostavia. Yhtä vähän minua kiinnostaa eläinten ihmimillistämiseen perustuvat kuvat, jossa karhu on työntävinään venettä veteen. Ne ovat syvyydeltään yhtä ohuita kuin aiempi esimerkki eli kuvata iloa hymyilevällä ihmisellä.

Itsestäänselvyys on hyvän tarinan pahin vihollinen. Kuvan tai kuvien pitää koskettaa, mutta liian helpot ratkaisut ovat katsojan kannalta yhtä tylyjä kuin liian monimutkaiset, jotka jättävät vain ymmälle.

Parasta tarinankerronnassa on, että siinä ei ole koskaan valmis. Ja sen kehittäminen ei vaadi sitä uusinta järjestelmäkameraa.

Osa valokuvaajista ja tutkijoista on sitä mieltä, ettei valokuvaus voi olla tarinallista. He unohtavat mielestäni sen, että yleensä kuvat on tehty myös muiden nähtäviksi eivätkä ne näin ole itsessään mitään elämää suurempaa, vaan vasta silloin, kun katsoja tulkitsee ne. Valokuvaaja voi antaa tukea ja aakkosia tulkinnan avuksi, mutta kuvaaja ei voi määrätä, mitä hänen kuvistaan tulee kokea ja ajatella.

Mikään ei estä kuvaamasta vain itselleen. Silloin itse kuvaaminen voi olla terapeuttista tai kuvallinen tarinankerronta voi olla osaa luovaa prosessia, jolloin lopputulos voi olla vaikka taulu tai runokirja.

Kirjoitin aiemmin jo aiheen valinnasta ja luovuudesta täällä.

Lemmikin ruokiin ja eläinlääkintään saattaa upota tuhansia euroja. Ihmisen parhaan ystävän ikuistaminen jää kuitenkin turhan usein vähän suttuiseen kännykkäkuvaan.

Koiran, kissan, hevosen tai vuohen kuvaaminen vaatii samanlaista ammattitaitoa kuin muukin potrettikuvaus: kohteen valaisu, tausta ja sommittelu ovat keskeisiä tekijöitä kuvan onnistumiseen.

Kuvauskorkeuden tulisi pääsääntöisesti olla eläimen silmien tai pään korkeudelta. Käsi pystyyn, kuka on nähnyt koirakuvia, jotka on otettu niin, että kuvaaja seisoo jalat suorana ja lemmikki on lattialla tai maassa! Ei kovin imarteleva kuvakulma rakkaalle kumppanille.

Suurten eläinten kuten hevosten kokokuvassa kuvauskorkeus laskee alemmas. Osa kuvaa jopa hieman alaviistosta korostaen eläimen voimaa. Kirahveja ei onneksi Suomessa saa pitää lemmikkinä, mutta senkin kuvaamisessa silmien taso ei ole se fiksuin kuvakulma.

Lemmikkipotreteissa voi hyödyntää myös ala- ja yläsävyjä.

Alasävykuva kissasta.

Mikäli kutsut valokuvaajan ikuistamaan eläinystäväsi, kuvaamiseen täytyy varata aikaa. Usein lemmikit aristelevat vierasta ja hänen isoa laukkuaan ja valovermeitä. Tuttavallinen juttelu ja vaikka kahvin juonti isäntäväen kanssa osoittaa, ettei luvassa ole nyt piikkejä tai kastraatiota.

Omistajan läsnäolo voi auttaa kuvausta. Torkkuva kissa intoutuu esittelemään liikerepertuaariaan leikin aikana. Herkkupussin rapistelu on yleensä hyvä keino saada eläimeen elämää.

Yksityiskohtien kuvaaminen unohtuu monesti harrastelijalta, vaan kuvissa toistuvat samat sommittelut. Lähikuvat vaikka kissantassusta tai -hännästä auttavat vaikkapa kolmen erilaisen kuvan taulun tekoon.

Kissan tassu

Lemmikkikuvissa toimivat myös omistajan ja eläimen välisen yhteyden kuvaaminen. Koira ja kissa nousevat hyvin omistajan syliin, kaneista ja marsuista puhumattakaan.

Koira ja emäntä

Haasteellisimpia kuvattavia ovat itselle olleet kalat ja pienet lemmikit kuten hämähäkit ja liskot. Niiden valaisu on haastavaa ja kuvausetäisyydet lyhyitä. Kolmijalan ja kaukolaukaisimen käyttö on perusteltua niin esimerkiksi käärme ei häiriinny kuvaajan liikkeistä.

Omistajan kädessä käärme rauhoittuu nopeasti kuvattavaksi. Kuva otettu macro-objektiivilla.

Olen suunnitellut lemmikkieläinten kuvaamisen työpajaan. Jos aihe kiinnostaa niin vinkkaa minulle!

 

 

Valokuvaus on suosittu harrastus. On laskettu, että ihmiset ottavat tänä vuonna 1,2 triljoonaa valokuvaa. Se on enemmän kuin ikinä ennen.

Valokuvaus on kaikkien kännykän omistajien ulottuvilla, ja osaa puhelimista myydäänkin kameraominaisuudet edellä.

Kuvien jakaminen sosiaalisessa mediassa kuten vaikka Instagramissa tai meidän keski-ikäisten Facebookista on monelle tapa saada välitöntä palautetta kuvista tai ainakin elämästään. Keskinkertainenkin otos kerää satoja tai tuhansia peukkuja tai sydämiä, jos sen on ottanut kiinnostava tai läheiseksi koettu ihminen. ”Onpa ihana kuva” tai ”Hyvä kuva” kertovat usein enemmän kommentoijan ja kuvanottajan välisestä suhteesta kuin valokuvan teknisestä tai taiteellisesta toteutuksesta.

Kun tekniset taidot kehittyvät, perusnäppärän kuvan osaa ottaa valtaosa kuvaajista. Kaikille se ei riitä. Olin viikonloppuna mukana hevoskuvaajien kurssilla. Osa kuvaajista kaipasi, että saisi uuden kipinän valokuvaukseen, sillä kultaiset leikkaukset ja alasävykuvat alkavat olla jo peruskauraa.

Valokuvaus on mielestäni lievästi luova visuaalisen taiteen laji. Lievästi luova siksi, että kuvaus vaatii sekä teknistä osaamista että on riippuvainen fysiikan laista kuten valon käyttäytymisestä. Luovaa on puolestaan se, mitä voit nähdä näiden rajoitusten sisällä.

Opiskeluaikana sain opiskella myös dramaturgiaa ja käsikirjoittamista. Opettaja kärtti koko ajan itsensä tutkimista, koska se mikä sinua kiinnostaa kussakin aiheessa välittyy myös omaan tulkintaan aiheesta -> ja se todennäköisesti kiinnostaa myös katsojia/kuuntelijoita/lukijoita.

Käytän tätä metodia vieläkin, koska on ammatillinen itsemurha lähteä kuvauskeikalle ilman ennakkovalmistelua. Mikä aiheessa kiinnostaa minua ja miten sen voisi kertoa kuvin?

Joskus ennakkoasenne on liiankin asenteellinen eikä vastaa tilannetta. Silloin täytyy olla kykyä asemoida itsensä uudelleen ja tehdä ratkaisut paikan päällä. Tässä kokemus ja herkkyys auttavat.

Valokuvauksessa on teknisen ja lievän luomisen lisäksi kyse ihmissuhdetyöstä. Olen jutellut aiheesta monen arvostamani kollegan kanssa. Osalle asiakas on sanonut, että olet aivan liian mukava kuvaaja, että sinua voisi pitää taiteilijana. Toisaalta olen keikoilla törmännyt myös kuvaajiin, joilta ainakin sillä keikalla puuttuvat normaalit käyttäytymissäännöt pukeutumista, tervehtimistä ja silmäkontaktia myöten.

MIten saada uutta kipinää valokuvaukseen? Tuo ideointivaihe on jatkossakin välttämätön, mutta teknistä näppäryyttäkin voi kehittää. Osa pitää luovuutena sitä, että kuvaa manuaalitarkennuksella ja manuaalisäädöillä. Osalle luovaa kuvausta ovat perinteisestä kuvataiteesta poikkeavat sommittelut eli tilan täyttäminen ns. negatiivisella tilalla ja tarkentamalla eteen tai taakse pääkohteesta. Päällekkäisvalotus on helppo toteuttaa nykytekniikalla ja tämän tästä näkee lehtipuita kuvattuna kymmeneen kertaa hieman eri tarkennuksella ja polttovälillä, jolloin puu tuntuu elävän. Mutta onko tämä luovaa, jos se on kerta jo tehty ja moneen kertaan? Kiinnostavaa se voi ainakin olla.

Pari vuosikymmentä sitten oli muotia vedostaa kuva valokuvapaperin sijasta jollekin epätyypilliselle materiaalille. Tekeekö se kuvasta luovan? Kuvauskoptereiden yleistyminen toi ilmakuvauksen aallon ja saipa muutama kuvaaja ihan palkinnonkin suoraan yläpuolelta otetuilta avantokuvilla. Mutta nyt sekin on nähty, Katsoin joku aika sitten vanhoja palkkikameralla otettuja neliön muotoisia mustavalkoisia valokuvia. Niissä oli tarkkuutta ja sävyjä, vaikka aiheet ja sommittelut sinällään olivat perinteisiä. Kuvat oli otettu aikana, jolloin valokuvalla oli arvo sen harvinaisuuden vuoksi. Nyt harvinaisuutta haetaan vedostamalla kuva koivulastulle tai kuparilevylle, koska sitä ei jokainen kännykkäkuvaaja osaa.

Mikä sitten on luova kuva? Se on sellainen, mikä saa sekä ottajan että katsojan kokemaan arkea syvempää. Koulussa opetettiin luomaan teoksia, joissa on perustaso, jonka suunnilleen jokainen ymmärtää, mutta teoksessa tulee olla myös syvempi taso, joka jättää vaikutuksen. Kolmaskin taso, tulkinnan taso on hyvä olla esimerkiksi näyttelyn kuvien välillä. Tähän voi kyetä ihan perinteisin menetelmin vedostetuilla, perinteisesti valotetulla kuvilla. Kunhan on luovuutta: tarve kertoa jotain ja kykyä sanoa se.

Ps. Instagramissa on sivu, jossa julkaistaan samanlaisia kuvia, joita kymmenet kuvaajat ovat kuvanneet eri puolilla maailmaa.

 

Nikon sai peilittömät ammattirunkonsa, mallia Z, markkinoille. Sähköposti täyttyy kaupallisista tiedotteista, että nyt SE on ulkona, liity jonoon!

Mikä on peilitön järjestelmäkamera? Perinteisessä, peilillisessä järkkärissä peili heilahtaa ylös ja valo pääsee filmille tai nykyisin enimmäkseen kennolle. Sen optisesta etsimestä näet miten kuva rajautuu, mutta muuten saat lukea etsimen tiedoista mitä valotusmittari sinulle ehdottaa.

Peilitön on varsinkin aloittelijalle sallivampi peli: sähköisen etsimen kautta näet, miltä kuva näyttää, jos otan kuvan nyt. Huonojakin puolia niillä on: pienikokoisina ne hukkuvat ison miehen käteen ja ne kuluttavat nopeammin akkua kuin perinteinen peilillinen järjestelmäkamera. Pienuus on tosin yksi peilittömien myyntivaltti: kameran paino putoaa karkeasti puoleen ja kameralaukun koko myös. Peilitön kamera ei mikroheilahda kuvaa ottaessa eli ääritilanteissa se voi olla ratkaiseva tekijä. Varsinkin luontokuvaajat tuntuvat olevan innostuneita peilittömistä.

Toisaalta ammattikuvaajat kantavat varsinkin yritysten omilla keikoilla isoja videokameroita, vaikka riittävä laatu tulisi pienemmälläkin kalustolla. Syy on se, että suurempi kalusto näyttää ammattimaisemmalta. Tämä lienee osin perusteena myös erillisten akkukahvojen ostoon: kun liität akkukahvan Gigantin kuluttajaluokan kameraan niin se kaukaa katsoessa näyttää lähes ammattitason suuremmilta rungoilta.

Suhtaudun varauksella uutuuksiin. Ensinnäkin ne ovat kalliita, toiseksi niitä vaivaavat lastentaudit. Kolmanneksi tarvitsenko oikeasti uuden rungon kuvatakseni parempia kuvia? Tähän markkinointi yrittää vastata, että kyllä: uusissa on NIIN paljon laadukkaampi kuva ja tehokkaampi kohinankesto ja nyt vielä vakaaja rungossa.

En usko. Jollen osaa ottaa kuvia nykykalustolla niin en osaa sitä uudellakaan kalustolla.

Nikon väittää, että vanhoja, nykyisiin järjestelmäkameroihin sopivia objektiiveja voi adapterin kautta käyttää myös peilittömissä Z-rungoissa. Varmaan voi, mutta menettääkö niillä sen edun, mitä nykykalustolla saa tarkennuksen nopeuden (suorastaan erehtymättömyyden) ja piirron suhteen? Ainakin epäsuhta on melkoinen, kun kamera on kooltaan yhtä suuri kuin etulinssin halkaisija ja paino 1/4 objektiivin painosta.

Niin Nikon julkaisi uusia, pienempiä Z-koon objektiiveja runkojen mukana. Kuinkas muuten.

Tätä mieltä peilittömistä tänään. Katsotaan vuodenparin päästä, että vieläkö vannon vanhojen rautojen nimeen.

 

Sopusuhtainen, peilillinen järjestelmäkamera: painaahan se, muttei liikaa.

 

 

 

Hankin kohtuuhintaisen dronen ilmakuviin. Olen ollut vähän allerginen kuvauskoptereille, koska sitä ryöstöviljeltiin surutta kohtuuhintaisten koptereiden maihinnousun jälkeen.

Välillä tuntui, että kun videolla loppuivat kuvat niin laitetaanpa kopteri lentämään kolmannen kerran saman aukean yli! Viiden minuutin videossa saattoi kolme minuuttia päämäärätöntä ilmakuvaa.

Keskityn kopterillani still-kuviin, koska sehän varsinainen leipäpuuni on: valokuvaus. Varsinkin laajojen kohteiden kuvaamisessa kameran nostaminen 60-100 metriä maanpinnan yläpuolelle avaa uuden näkymän.  Monet asiakkaat myös edellyttävät, että kuvapakettiin kuuluu ilmakuvia.

Lentäminen dronella ei ole vaikeaa, ja sen oppii tunnissa parissa. Jos haluat kuvata videota niin kameran ohjaaminen lennon aikana vaatii sen sijaan harjoitusta. Onneksi kameran voi jättää kuvaamaan joko vinosti alaspäin tai suoraan alaspäin. Näin oikea sommittelu ja kulma löytyy kopteria ohjaamalla.

Ohjaimeen liitetty tabletti on ehdoton apuväline. Sen ruudusta näet, mitä kopteri näkee ja voit antaa sille komentoja. Tablettiohjauksesta huolimatta et saa kadottaa kopteriasi ilmatilassa. Se on joskus vaikeaa, jos aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, kuten tänä kesänä. Onneksi kopterin voi kutsua kotiin (eli lähtöpaikkaan) ja se osaa myös väistää esteitä.

Valokuvaajat ovat jo perehtyneet siihen, mitä, ketä ja missä saa kuvata. Ja ennen kaikkea, mitä saa julkaista ja jakaa. Koptereissa säännöt ovat periaatteessa samat, mutta lisäksi pitää ottaa huomioon turvallisuus. Maanpinnalla et yleensä törmää sähköjohtoon tai ohjaa kameraasi päin nosturia. Enintään saat sähköpylvään Vladimir Putinin pään taakse tai sähkölinjan kuvan taka-alalle.

Surraava lentävä esine voi myös säikäyttää. Ihan tallin ja hevosten omistajan luvan kanssa kokeilin kuvata hevosia laitumella. Nostin kopterin ilmaan reilut 150 metriä hevosista. Kun kopteri nousi 30 metriin niin hevoset katsoivat paremmaksi seurata pörisijää toiselta puolelta laidunta.

Droneihin saa runsaasti lisävärkkejä ja sovelluksia, joilla voi tarjota lisäpalveluita vaikkapa maanviljelijöille ja metsänomistajille. Se ei ole minun hommaani. Drone on minulle valokuvauksen apuväline, ei muuta.

 

Kaivoin varastosta vanha filmirungon, Canonin EOS 500:sen. Ihan peruskamera ilman sen suurempia hienouksia. Lähikaupasta löytyi sopivat paristot (CR 123) ja nettikaupasta filmirulla (36/200).

Ensimmäisten kuvien aikana vilkaisin joka otoksen jälkeen kameran takakantta. Jep, se on edelleen tasaisen musta.

Filmikameralla keskittyminen oikeaan valotukseen ja sommitteluun korostuu. Yhdestä kohteesta otan 1-2 kuvaa, en enempää.

Nikon-kuvaajana objektiivitarjonta Canonin runkoon oli rajoitettu, mutta varastosta löytyi sekä vanha Sigman laajiszoomi 24-50 mm että filmirunkoihin tarkoitettu Canon salama!

Rullasta on nyt kuvattu yli puolet. Viikonparin päästä saan filmin kehitykseen, ja sitten jännittämään millaisia kuvia on tullut otettua. Hitaus tekee kuvaukselle hyvää!

Miten hevosia tai varsinkin hevonen ja ratsastaja valokuvataan? Entä miten hevoskuviin saa ”sitä jotakin” – tunnelmaa, liikkeen hurmaa, hevosen ja omistajan välistä suhdetta…

Vuokatin Ratsastajat ry järjestää hevoskuvauksen kurssin la 29. syyskuuta 2018. Kurssilla on käytännön liikekuvausharjoituksia sekä hevosen ja ratsastajan kuvaamista osana maisemaa. Käsittelemme myös vedessä kuvaamista.

Ilmoittautua voi Ulla Leinoselle/VuokatinRatsastajat ry  email: ulpu.leinonen(at)outlook.com.

Lisätietoja saa myös minulta, kurssin opelta, email:  rauatmaa(at)saunalahti.fi.

Kävin kuvaamassa vähemmän korruptoituneissa jalkapallon MM-kisoissa eli Suopotkupallon MM-kisoissa. Kuiva ja kuuma kesä teki suopotkupallosta isoveljensä kaltaista, koska suo kantoi naista ja miestä paria päätykenttää lukuun ottamatta.

Kuten arvata saattaa, ulkomaiset televioryhmät sekä valokuvaajat olivat miehittäneet noiden löysempien kenttien ympäristön: kun kerta tilauksessa lukee, että kuvassa pitää olla suohon uponnut pelaaja niin sellainen pitää sitten ottaa, vaikka valtaosa kentistä oli vähintään samassa kunnossa kuin puolustusvoimien juoksurata: vähän kuoppia mutta jossa voi juosta.

Mitä enemmän kilometrejä tulee, sitä rohkeammin voi tilaajalle kertoa, että nyt ei olosuhteet ole sellaiset miltä ne näyttävät 1000-7000 kilometrin päässä ilmastoidussa toimistossa ja että täältä tulee nyt tällaisia kuvia.

Veikkaisin, että suopotkupallon MM-kisojen kuvaajalla on töissä hauskempaa kuin kollegoilla tänään Moskovassa. Tai ainakin on epätodennäköistä, että Moskovassa kuvaaja joutuu tuuraamaan myöhästynyttä pelaajaa.

 

”Sinullapa on hyvä kamera” on hyvin tavallinen kommentti kadunmiehiltä, jos hän pitää valokuvaajan ottamasta kuvasta. Joskus vastaan tähän kommenttiin, että ihminen ne kuvat ottaa, ei kamera, mutta useimmiten en. Tai sitten pohdin vastaan, että John Irvingillä tai Veikko Huovisella oli varmaan hyvä kirjoituskone…

Mutta totta toinen puoli. Kuvasin pitkän vappuviikonlopun Pietarissa kevyellä kroppinikonilla (1,5 x polttoväli) eli D5300:lla ja 18-140 zoomilla. Molemmat vermeet ovat sellaisia kuluttajaluokan välineitä. Lightroomissa kuvissa oli selvä erä ammattikameroihin (Nikonin D4 ja D800E – molemmat täyskennoja) verrattuna ja voi sanoa, että hinta ja laatu vastaavat toisiaan.

Harrastajatason vehkeillä voit sommitella ja valottaa kuten ammattikameroilla, mutta lopputulos on silminnähtävä. Kuvista puuttuu terävyys ja väridynamiikka.

Suudelma. D5300, 1/400, f:5.6, 140 mm (18-140 DX)

Kevytkalustossa on etujakin: kamera ja yleiszoom sopivat pieneen kameralaukkuun ja kaluston yhteispaino on sama kuin yhden ammattiobjektiivin.

Seuraavaksi kokeilen, miten halpisrunko D5300 rimmaa hyvän prime-objektiivin eli vaikka Nikkorin 85-millisen kanssa. Pitääkö jatkossa vastata hyvää kameraa kehuville, että ei, minulla on hyvät objektiivit.

 

 

 

 

Valokuvaus on mielestäni sellainen lievästi luova ammatti. Se sisältää teknistä suorittamista, ihmisten kanssa toimimista, mutta myös hitusen baskeripäistä picassoa.

Opetan luovaa valokuvausta 21.- 22. huhtikuuta. Kurssin järjestää Sotkamon kansalaisopisto.

Luovan kuvausympäristön tarjoaa sotkamolainen luonto. Perinteisestä poikkeva sommittelu ja valaisu, tarkennuskikat sekä pitkän valotuksen taika ja monivalotus… hyödyntämällä järjestelmäkameran ominaisuuksia näet lähiluonnon uudella tavalla.

Luovat kuvauskeinot sopivat myös henkilö- tai vaikka eläinkuvaukseen.

Kurssille ilmoittaudut tästä